Mulla on ongelma ja mä tiedostan sen. Mä olen liian kiltti ihmisille. Sellasille, jotka sen ansaitsee ja sellasille ketkä ei todellakaan ansaitsis. Mä en voi sille mitään ja siinä onkin se mun ongelma.
Oon aina halunnu vastata vihaan rakkaudella, mennä väliin riitoihin ja auttaa jos mitenkään voin. Oon halunnu kehua, antaa neuvoja ja lainata mun tavaroita. Oon ajatellu kaikissa asioissa ensin muita ja sit vasta itteäni. Mun isoin haave lapsena oli se, että kaikilla maailmassa olis ruokaa, hyvä elämä sekä perhe ku samaan aikaan muut haaveili uudesta baby bornista. (Mikä tietenkin on erittäin hyväksyttävää, älkää ottako tätä väheksyntänä!) Mut nyt, 17vuotiaana mä katon maailmaa ja tajuan että se on mahotonta. Se, että mä toivon ja teen tällasia asioita, ei auta yhtään.
Mitä siitä jää käteen? Ei yhtään mitään. Siinä kohtaa kun mulla on paha olla, tuntuu siltä että kukaan ei välitä. Kun yritän puhua miks mulla ei ole kaikki hyvin, saan vastaukseks "joo mä tiiän ton tunteen" ja tätä lausetta seuraa sen henkilön elämäntarina ja yhtäkkiä huomaankin tilanteen taas kääntyneen niin että mä olen se kuuntelija ja auttaja. Se on raskasta.
Mä en osaa olla ilkee enkä itsekäs. Valitettavasti se vaan on nykyään se miten maailmassa pärjää. Oon kirjottanu mun puhelimen muistoon 23.2.2014 näin;
"On tosi turhauttavaa kuunnella ja auttaa muita samalla kun sitä samaa ei olla valmiita tekemään sulle.
Tuntuu, että välillä mä en elä tätä elämää mulle itelleni niinku pitäis, vaan mä elän sen kaikille muille. Paskin juttuhan täs kaikessa on että halu auttaa ja kuunnella muita, laittaa muut etusijalle ja tulla ite vasta perässä, on mun luonteessa niin vahvasti etten pysty vastustamaan sitä vaikka yrittäisin miten paljon.
Sit jos kerran sanon kysymättä että "mulle kuuluu paskaa", oon narsisti? Joskus myös mä haluan sanoa ääneen miltä musta tuntuu ja miks. Kuunnelkaa vittu edes joskus muutakin ku omaa ääntänne."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti