Musta se on tosi jännää miten paljon me annetaan muitten ihmisten vaikuttaa siihen mitä me ollaan, halutaan tai tunnetaan.
Sä päästät ihmisiä sun lähelle ja luotat niihin, annat ittes niitten käsiin. Sä hyppäät vähän niinku benjihypyn etkä voi tietää kestääks se naru vai ei. Sen pitäis olla tandemhyppy, mut yhtäkkiä sä huomaat ku jengi löytää jotain sua parempaa, löytää jonku uuden samanlaista hyppyä tekevän tyypin, ja yhtäkkiä sä ootki niissä valjaissa yksin ja joudut tekemään sen hypyn ilman sitä toista. Tässä kohtaa teidän yhteinen köysi katkee. Mut mitä käy, ku sen toisenkin köysi menee poikkii? Se, kenen kanssa sun piti hypätä koittaa ommella sun köyttä takas kasaan. Mut kaikkihan tietää ettei sellanen köysi enää oo yhtä kestävä.
Sun pitää vaan löytää niiden monien sun kanssa feikkihyppäävien joukosta ne, jotka oikeesti haluaa ottaa sen askeleen reunan yli sun kanssa. Ja niistä sun pitää pitää lujaa kii ettei ne vaan lennä pois. Ne on niitä arvokkaimpia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti